Näin viime syksynä työkaverin päällä muhkean palmikkoponchon, josta tuli välittömästi "tuollainen on ihan pakko saada"-fiilis. Ajattelin, että syysaamuina poncho toimisi hyvin työmatka-autoiluissa ja talvella lämmittäisi mukavasti vähän viileissä työtiloissamme. Työkaverin ystävällisellä avustuksella sainkin ponchon ohjeen (Moda 5/2007) itselleni, nappasin kaupasta useamman kerän 7 veikkaa mukaani ja ei muuta kuin puikot heilumaan melkoisella tahdilla. Työn edetessä - ja ponchon koko ajan levetessä - tahti kuitenkin hiipui, talvi tuli, talvi meni, ja poncho valmistui vasta kevään kynnyksellä. Muutaman kerran ehdin ponchoa pitää ennen kuin se alkoi olla jo vähän turhan lämmin ja siirtyi kesän ajaksi kaapin perälle odottamaan syyskelien saapumista.

photo5-normal.jpg

Mutta nyt ne ovat taas täällä; syksy ja ponchoni! <3 Tämä on ehdottomasti yksi suuritöisinpiä käsitöitä, joita olen koskaan tehnyt, mutta ehdottomasti joka silmukan arvoinen. Usko meinasi loppua monta kertaa, kun ponchon leveimmässä kohdassa pelkästään yhden kierroksen kutominen tuntui kestävän ikuisuuksia.

photo3-normal.jpg

Mutta kyllä kannatti taistella loppuun asti, sillä nyt olen täysin ihastunut ponchon mukavuuteen. Vetäisen sen päälle pienille happihyppelyille, työmatka-autoiluihin, kauppareissuille, työpäivän aikana vilun iskiessä... Vielä on testaamatta, kuinka poncho toimii, kun käperryn kotisohvan nurkkaan kuuman kaakaomukin kanssa pakoon ulkona paukkuvia pakkasia. Luulen nimittäin, että ponchon alle mahtuu piiloon myös koukkuun vedetyt jalat, ah ihanuutta! Paukkupakkasia odotellessa... :)

Ps. Kiitokset avusta kuvausassarina toimineelle serkkutytölle! :)